Tarinoita
Kun Bertsu tuli taloonSeuraava tarina kertoo kuinka elämämme muuttui pennun hankinnan myötä. Ja ei minkä tahansa pennun, vaan Bertsun…. Olimme juuri hankkineet uuden asunnon Kuopiossa uudella asuinalueella ja sisustaneet sen makumme mukaan parketilla ja vaaleilla tapeteilla. Huonekalut hankittiin kerralla uudet ja vaihdettiin uusi auto…. Elämä oli tasapainoista ja ehkä liiankin tavanomaista kunnes tilanne muuttui…..
Elettiin kesää 2001. Päivä oli kuuma ja painostava, jollainen se oli ollut jo jonkin aikaa. Seisoimme Koirakoskella tyttöystäväni kanssa ja katsoin taivaalle etsien synkkiä pilviä, joita löytyi jonkin matkan päästä. Silmäilimme molemmat kahta aitausta, toista pientä ja toista suurempaa, miettien ja arvaillen. Viikko aikaisemmin olimme löytäneet ilmoituksen lehdestä, joka johdatti meidät tänne. Nyt pidin sylissäni jotain, joka saattoi muuttaa elämämme täydellisesti, jotain joka tulisi tuomaan uutta sisältöä siihen, jotain joka tulisi tuottamaan monta ilon hetkeä, jotain jonka suuri sydän sykkii kaikelle elävälle, jotain jonka ymmärrystä ja lämpöä ei voi kukaan ulkopuolinen ymmärtää, jotain jonka viimeinen uni tulee tuottamaan suunnattoman surun joskus tulevaisuudessa…..
Mietin vielä haluanko kokea kaiken tämän ja katselin ympärilleni…. Kihlattuni, Tanja tuntui vielä epäröivän asiaa, mutta sanoin sen lauseen mikä myös muutti elämämme täysin… -” Otamme tämän. Tulemme hakemaan sen viikon päästä.” Näin sinetöimme tulevaisuutemme Bernhardinkoiran kanssa.
Pitelin vielä hetken pientä urosta sylissäni ,joka oli kaikkine kurttuineen hyvin suloinen. Pienemmässä aitauksessa muut sisarukset katselivat kuinka veli laskettiin takaisin aitaukseen. Panimme merkille pienistä pennuista suurimman, karvaisimman ja kömpelöimmän nartun, joka katseli meitä surullisin silmin. Hetkeä aikaisemmin tuo karvainen olemus oli ollut anoppikokelaan kainalossa vähän matkan päässä muista, kuin yrittäen mukaamme.
Kasvattajat päästivät viereisestä aitauksesta emän ulos. Jykevät tassut astuivat määrätietoisesti ulos toinen toisen jälkeen aitauksesta. Vahvat jalat yhtyivät jykevään runkoon. Suuren ja massiivisen pään keskeltä meitä katsoi kaksi tarkkailevaa ja arvonsa tuntevaa viisautta sykkivää silmää. Tämä rotu herättää monissa ihmisissä suurta kunnioitusta ja myös minussa. Olen aina kunnioittanut ja ihaillut tätä rotua. Kokoa, viisautta, tyyneyttä ja arvokkuutta, mutta myös tarpeen tullen ärhäkkyyttä, joka tekee selväksi myös epäileville, että kyseessä on koira, joka tietää arvonsa ja odottaa siihen kunnioitusta.
Hetken aikaa rapsuttelimme ja ihailimme tätä upeaa koiraa kunnes nousimme autoon ja lähdimme kohti Kuopiota ennen kuin synkän näköiset pilvet saavuttavat meidät. Katsoin vielä kerran pentuja ,jotka leikkivät aitauksessaan. Yksi niistä poistui leikistä ja siirtyi sivummalle katsomaan meitä pienillä silmillään kuin kysyen -”Jätättekö te minut tänne? Enkö päässytkään mukaan?” Tämä oli juuri se karvaisin ja kookkain narttu, jonka jo kerran laitoin merkille.
Kotona asiasta keskusteltiin ankarasti ja valmisteltiin pennun tuloa. Äitini otti heti tyrmäävän kannan rotua kohtaan. -”Älytöntä! Noin suuri ja luonnevikainen rotu! Älkää edes harkitko!” Tämä laittoi meidät vielä miettimään asiaa, mutta en muuttanut kuitenkaan päätöstäni. Kahmimme kaiken tiedon pennun ruokinnasta minkä vain suinkin saimme. Tämä viikko oli kuitenkin yhtä arvailua ja miettimistä. Äitini yritti taivuttaa meitä muuttamaan mieltämme. Muutenkin tuttavat olivat hieman epäileviä. Kuulimme monelta samanlaisia tyrmääviä lausahduksia. Mitä he rodusta tietävät jos ei ikinä ole kyseisien koirien kanssa olleet tekemisissä? Ei mitään! Päätöksemme pitää.
Viikko kului ja läheni päivä jona lähtisimme hakemaan lastamme kotiin. Äitini ja muiden tuttaviemme puheet olivat saaneet kuitenkin vähän empimään. Tulemmeko toimeen uroksen kanssa? Tuleeko siitä vihainen? Pystymmekö käsittelemään sitä enää silloin? Nämä kysymykset ovat leijuneet koko viikon ilmassa. Viimeisenä iltana soitin kasvattajalle ja varmistin että tulemme seuraavana päivänä hakemaan pennun. Hetken vielä mietin ja sanoin kasvattajalle -”Onko se karvainen ja suloinen narttu vielä mennyt? Ai ei. Vaihdammekin siihen jos mahdollista.”. Näin saimme mielenrauhan itsellemme. Tämä pieni karvainen pallo oli tehnyt meihin lähtemättömän vaikutuksen. Sanonta ”Omistaja ei valitse koiraa vaan koira omistajan” piti taas paikkansa.
Samoin äitini rauhoittui hieman, mutta ei suvainnut silti rotua. Nukuttuamme rauhattoman ja malttamattoman yön, lähdimme matkaan kohti Koirakoskea. Kun pääsimme perille meitä oli vastassa lempeät ihmiset ja lempeä koira, iso sellainen. Marssimme suoraan pentujen luokse ja heti näimme missä se meidän karvainen kaverimme oli. Iso karvainen muodostuma oli kasaantunut kaikkien pentujen keskelle ja tapitti meitä pienillä silmillään. Nappasimme sen sieltä syliin ja siirryimme sivuun muista pennuista. Hetken keskustelun jälkeen teimme kasvattajan kanssa paperit ja suoritin maksun pennusta. Tämän jälkeen nousimme autoon ja lähdimme matkaan kohti kotia. Ensin oli kuitenkin käytävä Tanjan mökillä näyttämässä pentua hänen perheelleen. Pienet silmät katsoivat meitä matkalla autonjalkatilasta kuin kysyen -”Minne me nyt mennään? Ketä te olette?”. Hetken päästä olimme kuitenkin perillä ja pentu pääsi ulos leikkimään ja tutkimaan paikkoja. Sillä oli selvästi hauskaa ensimmäisenä päivänään uusien ihmisten seurassa. Vietimme muutaman tunnin siellä ennen kuin lähdimme ajamaan Kuopioon. Matka kuitenkin meni hyvin ja vain loppu matkasta meidän piti pysähtyä käymään tarpeilla. Tämä pieni ja pyöreä karvainen olemus lyllersi vähän matkan päähän nurmikolla, huoltoaseman pihassa kunnes päätti tulla asfaltille ja pissiä siihen.
Tämän jälkeen olimmekin valmiita siirtymään uuteen kotiin jossa löytyikin paljon tutkittavaa. Ensimmäisenä vastassa olikin herttainen pieni Olli-pupu, joka ilmaisi omalla tavallaan: ”Tervetuloa! Mutta jos nyt lähdet, niin vielä kerkeät!” Toisin sanoen se hyökkäsi kaltereita vasten häkissään ja päästi suuren murinan. Tästä säikähtäneenä pieni olento hyppäsi vastakkaiseen suuntaan ja karttoi tiukkaan menemästä lähellekään koko karmeaa kania. Ilta oli kuitenkin pitkällä ja päätimme syödä ja antaa tytölle evästä jonka jälkeen laitoimme kaiken valmiiksi nukkumaan menoa varten. Päätimme nukkua pennun kanssa olohuoneessa. Se käpertyi nukkumaan viltille, jota oli hierottu emän turkkiin. Heti se siihen nukahti ja aloitti tasaisen tuhinan, johon me myös pian nukahdimme.
Aamulla meitä odottikin uusi näky. Kun avasin silmät näin ensin karvaisen naaman tapittavan minua pienillä silmillään, joista jo näki pieninä hetkinä mistä rodusta on kyse. Katsellessani hieman ympärille näin kaikkien papereiden, jotka olimme laittaneet sitä varten lattialle, vieressä pieniä lammikoita, joissa oli pieniä tassun jälkiä. Samalla hetkellä se nousikin märillä tassuillaan naamalleni kuin kertoen: ”Moi! Minulla on jo ollut kamalla ikävä. Ja nälkäkin olisi…” Näin siis oli ensimmäinen yö pennun kanssa ohi ja uusi päivä oli alkamassa…. Ensimmäisenä olikin vuorossa ruokailu. Ja totta totisesti se ei kauan kestänyt. Ruokahalu oli hyvä ja kauan siinä ei mennyt, kun kuppi oli tyhjä. Sen jälkeen lähdettiinkin jo heti ulos pissille. Sinne ei kuitenkaan ehditty, kun eteisessä oli pieni keltainen lammikko. Käytiin kuitenkin ulkona pelkästään muodon vuoksi ja odoteltiin uutta pissiä. Tutkittavaa tällä pienellä pallolla oli joka puolella. Ihmiset katselivat kauempaa ja jotkin tulivat juttelemaan meille ja rapsuttamaan pentua. Toiset katselivat meitä kauempaa, kuin halveksien meitä koiran valinnastamme. Kuulimme monelta kommentteja: ”Tiedättekö kuinka paljon se syö!, Tiedättekö miten suureksi se kasvaa!” Jotkin jopa sanoivat ”Siinä on taas lapselle hankittu uusi lelu!” LELU! Eivät todellakaan tiedä mitä puhuvat. Tämä koira on hankittu seuraksi, ei leluksi. Näihin kommentteihin jouduttiin kuitenkin tottumaan, koska niitä tuli kaikkialta. Kuitenkin pidimme tytöstä kuin omasta lapsesta, jota se yritti olla kaikin puolin. Se kiintyi nopeasti meihin ja me siihen. Päätimme antaa sille nimeksi Raxu. Muutama päivä kului opettaessa sitä tekemään pissin paperille, jonka se tajusi yllättävän hyvin, mutta yllätykseksi se oppi vielä paremmin tekemään tarpeensa ulos. Kahdessa viikossa se oppi tavoille ja enää vain vahinkoja sattui sisälle.
Aika alkoi kulumaan ja koitti aika, jolloin se sai ensimmäisen rokotuksen. Varasimme ajan ja veimme sen lääkärille. Nostimme Raxun pöydälle, johon se saman tien rupesi nukkumaan. Lääkäri kaivoi neulan ja pyysi minua pitämään koirasta kiinni: ”Kohta se säikähtää joten pidä kunnolla kiinni.” Vielä mitä! Neulan upotessa niskaan, ei Raxun silmät edes auennutkaan. Se jatkoi uniaan huomaamatta mitä ympärillä tapahtui. Lääkärin ilmoitettua toimenpiteen olevan ohi se vilkaisi luomiensa välistä ympärille ja vaipui takaisin uneen. Tämän jälkeen sitten pystyimmekin tekemään jo tuttavuutta muihin koiriin, joita jouduimme hieman varomaan ilman rokotusta. Tästä sitten riemu repesikin, kun tuli jos jonkin laista hännän heiluttajaa vastaan…. Kaikki vain ei ymmärtäneet, miten 40cm korkea koira voi tuoksua pennulta! Leikkiminen ei kaikkien kanssa tullut onnistuakseen, kun alettiin paiskaamaan tassua. Kun puolet pienempi kaveri antaa sievästä tassusta kuonolle niin mitäs siihen voi vastata? No kohteliaana tyttönä Raxu päätti antaa tassua takaisin ja läimäytti omalla sievällä tassulla takaisin… Jos joku löisi minua silitysraudalla otsaan niin reaktio olisi sama kuin tällä pennulla… Kakkosnelosella kalautetuksi tullut pentu otti lukua ja lysähti maahan. Tähän loppui leikkiminen lehmää pienemmän eläimen kanssa.
Ruokailusta alkoi tulla pian ongelma, kun ruokahalu lopahti ja alettiin nirsoilla. Ja luoja miten tämä koira saikin naamansa nyrpeäksi, kun eväs ei kelvannut. Aloimme sitten sekoittamaan hieman lisukkeita evääseen. Varovainen piti kuitenkin olla, ettei tulisi liian vahvaa evästä liian aikaisin. Suurin herkku aina löytyykin sitten ruokapöydästä. Vielä tässä vaiheessa ei koira nähnyt mitä oli tarjolla ja se joutuikin nuuhkimalla arvailemaan sen.
Kun vatsa saatiin täyteen ja pöytä tyhjäksi, kelpasikin kunnon ruokalevot. Missäpä sitä paremmin lepäilee kuin sohvan edessä omalla (toiselta vallatulla) patjalla. Jos patjalla sattuikin joku makailemaan niin se itsepäisesti päätti retkahtaa viereen ja aloittaa voittoon tähtäävän valta taistelun patjan herruudesta. Vähän kerrallaan se alkoi hivuttamaan itseään lähemmäksi, kunnes alkoi pudottaminen patjalta. Tämä oli vielä haaste vain 20 kiloa painavalle pienelle pennulle, mutta tämäkin tilanne tulee muuttumaan. Vielä tässä vaiheessa se ei ollut ymmärtänyt sohvalla makaamisen ihanuutta ja miten sinne kiivetään.
Tytön saavuttaessa neljän kuukauden iän ja noin 30 kilon painon, alkoi löytyä vähitellen rodulle ominaisia piirteitä. Pieniä kuola tippoja alkoi putoilla ruokaa kerjätessä ja rupesi syntymään lammikoita pöydän viereen, jotka olivat usein myös liukkaita. Tässä iässä aloitettiin myös jonkinlainen taistelu siitä, kuka kantaa hihnaa ja kuka on taluttaja ja talutettava. Aloimme valmistelemaan tyttöä koirakoulua varten, joka alkaisi pian. Harjoiteltiin istumista ja maahan menoa, vaihtelevalla menestyksellä. Tieto alkoi iskostua muutaman viikon päivittäisen harjoittelun jälkeen päähän, ja olimme valmiina siirtymään kouluun. Ensimmäinen kerta olikin ihmeellistä, kun kavereita oli joka puolella ja jokainen ilmaisi oman olemassa olonsa haukkumalla ja räkyttämällä. Raxu ei siihen vastannut, vaan oli hiljaa ja istui. Se kuitenkin ilmoitti kuuluvansa Bernhardinkoirien rotuun kasvattamalla hienon lammikon eteensä ja makaamalla kyljellään muiden leikkiessä ympärillä. Pian koitti meidän vuoro opetella luokse tuloa. Lähdin taluttamaan Raxua kouluttajan luo, mutta se ei suostunut nousemaan maasta, vaan körähteli vastalauseeksi. Kouluttajamme oli kuitenkin varautunut ja nappasi muutaman herkun taskustaan ja kohta tämä karvainen olemus löntystelikin jo kaikkien eteen ja alkoi kerjäämään herkkupalaa. Itse lähdin kävelemään toiseen suuntaan pienen matkan päähän. Kääntyessäni näin Raxun saaneen aikaiseksi vain pari hienoa kuolavanaa leukansa alle ja se tuijotti vain herkkupalaa. Edes kutsuminen ei sitä saanut katsomaan minuun päin. Kun olin siinä aikani huutanut kurkun käheäksi se päätti lähteä löntystämään luokseni, kuin ajatellen: ”No, kai se mentävä kun kerran noin nätisti pyytää….” Kuitenkin kesken matkan se kääntyi toiseen suuntaan ja meni tervehtimään toisia koiria sekä teki tuttavuutta yhden herkkupussin kanssa. Pussi oli tyhjä ennen kuin saimme koiran pään vedettyä sieltä ulos.
Viiden kuukauden iässä lenkkeily oli sitten jo mukavampaa. Paitsi jos oli lähistöllä kavereita joille pitäisi käydä häntää heiluttamassa. Silloin taluttaja lähti ohjaamaan toiseen suuntaan, mutta Raxu päätti istua alas ja oltiin siinä. No toki viiden kuukauden ikäisen pennun nyt otti vielä syliin ja kantoi pätkän ja yritti uudestaan, mutta ei aikuista enää mihinkään siirrä ilman hallitunkkia. Nyt alkoi näkyä ensimmäisiä merkkejä bertsusta. Kuolaaminen oli jo opittu ja sohva on oiva paikka pienille päiväunille. Eli tärkeimmät hommat on jo hanskassa. Tästä alkoi Bertsun elämä….
Nyt ikää on hieman yli vuosi. Vuosi takanapäin Bertsun kanssa ja toivottavasti monta on lisää edessä…. Tähän vuoteen on mahtunut paljon riemastuttavia hetkiä tuon maailman kurttunaamaisimman olennon kanssa joka jo pelkällä ilmeilyllään saa hymyn irtoamaan. Tilanne on muuttunut: Parkettilattiasta on enää muisto jäljellä, keittiönlattia on ihmeellisen tahmean aineen peittämä ja tapetit ovat saaneet uuden ilmeen kuolaroiskeiden myötä. Pyyhkeet ja paperirullat ovat uppoutuneet kuin luonnostaan sisustukseen. Ruuan paloja löytyy kaikkialta ja vesikupin luota lähtee yleensä vana joka useimmiten johtaa olohuoneen matolle. Auto on vaihtunut kertaalleen ja uusi on taas hankinnassa. Farmari mallinen on havaittu otolliseksi vaihtoehdoksi, jostain kumman syystä. Ja ne kummalliset tarrat takalasissa joille ihmiset aina liikennevaloissa nauravat. Hiljaa olisivat jos tämän totuuden tietäisivät. Samassa yhteydessä olisimme halukkaita kuulemaan koiramme sisaruksista. Mikäli koirasi vanhemmat ovat Kolmensissin Miss Molly ja Dietrich Vom Wingert, kirjoitathan kuulumisesi sähköpostiin: jarmo.kuittinen@raxu.net
